E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Honoré de Balzac
Suomentanut Lauri Laiho
Porissa,Otto Andersinin Kustannusliike,1919.
Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisenja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyivähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteidenviereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, jokakerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linnaValois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarretristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaensitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä,istuvaan puolisoonsa.
Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta,yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hänpiteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistäsilmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus,yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankinliikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.
Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunuthopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkinjalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä.Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan ylikuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleenvieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissapiirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koettihän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestämikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oliitalialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen,niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.
Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmistenpuutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitäsyvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuohetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosipian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevanitseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkinkiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.
Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädelläänotsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joidenmerkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen.Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hännutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:
— Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.
Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missäkonsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisenitsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden,kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisensotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaastivieraan vartiokapteenin luo.
— Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutellahäntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.
Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella,paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainentahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseerinäytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemastatuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan