Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kapinoitsija
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.
Alkulause.
I. Lentohiekkaa.
II. Hiekka hautaa.
Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavattuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiinpuoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophenystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina.Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varteneläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämmeennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme jasydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme.Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemmene ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukanlisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, mitenponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämääkiittää, ilta aamua."
Marraskuulla 1906.
Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!… Vapaa muista ja omasta itsestään!Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oliyhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt.Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se olituollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivätväkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nytheitä tukehuttavan sielunsa.
Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein olitapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portinholvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmisetpainoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytötponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; hepysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin,kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt.Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hänajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt.Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäinvaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaanitseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!…Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellistatuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen taivihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saadaviimeinkin elää, ja olla nyt, — ei elämän raatelema uhri, vaan senherra!…
Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaankuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassaporraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä jahelliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisariuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hänsanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.
Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten.Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niinpilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas jamatala kamari, jossa hän t