E-text prepared by Tapio Riikonen
Kuvaus kovilta ajoilta
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1899.
Nikolainkaupungissa,
Wasa Nyheterin kirjapainossa.
Katovuosia oli tullut; jo kymmenen, vaan ei yhtään niin katalaa kuintämä, ettei korvan kuuluviin tullut yhtään riihellistä semmoistaviljaa, joka olisi ruumenista eronnut. Ja ihmisillä jos olikinentisiltä paremmilta ajoilta joku vähä viljaa jälellä, niin nekätkettiin seitsemien lukkojen taakse siemeniksi tulevan kesän varalle,jotta kaikilla oli ruokana metsänvilja ja kala, petäjä- jaolkijauhoista tehdyn tahnoksen kanssa.
Talvi oli ankara, alituista tuiskun kirtupakkasta, tuuli pohjoisessa jaidässä, joten se viikot ja kuukaudet pysyi aivan miehen syöpänävirnakkana.
Tammikuun viimeinen pakkasilta oli jo pimennyt pimeimmälleen jailtavalkea palaa riemotteli Metsävainion turvekattoisen pirtinraunioisella takalla. Tulen liepeellä seisoi jalkapata vettäpuolillaan. Se tulen puoleisesta laidasta kiehua kuhisi, että vaahdotyhtenä suppona vierivät yli padan ja joku lihan sirpale aina sillointällöin vilahti vaahtien seassa. Ansalla saatu riekko oli nytsirusteltu pataan pieniksi kipeniksi. Kuusivuotias Taneli oli nyt ollutäitillä apuna riekkoa lihatessa ja tiesi saavansa pään palkastaan jakatseli nyt kiehuvaan pataan, näkyisikö sitä riekon päätä siellävaalitien seassa hurahtelevaksi. Sitä hän katseli, että makea vesitippui huulella lipottavan kielen nenästä, ja laihoissa tuhranneissakasvoissa näkyi odotuksen kuivia väreitä.
Kahdeksan vuotias Niilo jykerti tylsällä äitin visapäiselläpatapuukolla paksusta päreenpalasesta puuhevosta. Veitsi kun eitahtonut pystyä, niin hijoa karnutti sitä takkakiven laitaan, sylkäsiväliin aina siihen kiveen ja taas hijoi kunnes luuli sen olevan terävänja rupesi kapertamaan, eikä näkynyt joutavan muusta meiningistäpitämään mitään väliä. Äiti istui tulen vaiheella kolmijalkaisellajakkaralla ja polviensa päällä heilutteli neljävuotiasta Vannia, jokataudin vointeessa voihkerehti, näpisteli kuivia huuliaan ja silmätvierähtelivät kiinni.
Ulkona haukkui Halli siksi vihaisesti kuni venäläisiä olisi tulossa,vaan siitä ei nyt kukaan näkynyt välittävän, olihan se ennenkinhaukkunut, vaikkei tietty mitä se haukkuu. Mutta kun kartanolta kuuluihyvittelevä ääni, niin Hallin haukkuminen taukosi ja muuttuiystävälliseksi, iloiseksi vokinaksi, ja liehakoiden alkoi se hyppiäpystyyn.
Kuurettuneen oven takana alkoi kuulua hitaita pehmeitä askelia. Hetiaukesi kirahtava puusaranainen ovi, jonka raosta eellimmäisenä hulmahtipörrökarvainen Halli lumisine turkkineen sisään ja hyvillään hulmuilikaikkien luona antaakseen tietää, että se oli hän, joka sai tulijanensiksi tervehtiä. Mutta kukaan ei joutanut välittämään Hallinmielihyvästä, silmät vaan kiintyivät oveen ja poikain suusta pääsiiloinen ääni: isä tulee. Aivan yltäpäältä kuuretuksissa, ihansilmäripsetkin kalkkareissa, työntyi ukko hitaasti pirttiin ja hartionvoimasta nykäsi oven kiinni, että tulisi niin visuun kuin mahdollista.Sitten pitkävillaiset turkkitöppöset jaloissaan, kantapäisillään jakömpelön näköisesti astui penkin sivulle. Oudostellen tuijottivattulijaan jokahisen silmät, paitsi sairaan Vannin, ja tiukastisilmäillen seurasivat tulijan kaikkia liikkeitä, kun se alkoikopistella kuuraa itsestään, päästeli ympäriltään siimaisen vyönsä,riisui resuisen turkkinsa, pani sen naulaan ja kärsivän näköisinkasvoin istahti penkille.
Äitin kasvoissa näkyi outo kummastus j