Produced by Tapio Riikonen

VÄRIÄ JA VIIVOJA

Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja

Suomensi Yrjö Sirola

Tampereella,Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino,1912.

SISÄLLYS:

WERNER von HEIDENSTAM:

  Katarina Jagellottaren kuolema.
  Vaihtelevainen.
  Herraseni luotan ritarillisuuteenne.

OSKAR LEVERTIN:

Kunnian miehiä.

HJALMAR SÖDERBERG:

Tappaminen.
Huolia.

KARL ERIK FORSLUND:

  Jouluyö.
  Teeriemo.
  Palkintokilpailu.

VICTORIA BENEDICTSSON:

  Tutkimusmatkalla.
  Joulu.
  Kansanystävä.

HENNING BERGER:

Katu.

KNUT HAMSUN:

Blåmansö.

PELLE MOLIN:

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

AUGUST BLANCHE:

Kotiopettajatar.
Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

AUGUST STRINDBERG:

Vuoren kultakypärät.

WERNER VON HEIDENSTAM

Hatarina Jagellottaren kuolema.

Oli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin LaManchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloinsairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeatpahantekijät viedään mestauspaikalle.

Katarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan jahänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinenyölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneenmustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivatvyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsäharhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossarippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.

— Niin, neuvo nyt minua, — sanoi hän. — Mitä on minun tehtävä?

— Teidän on oltava armelias ihminen, — vastasi rippi-isä.

Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevallapöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningasniin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisenhenkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivatväriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivatholvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealtikaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamattamuotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.

Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukkamuistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaasukua.

— Tuuliko lakasee linnan ylisiä? — kysyy hän.

— Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, — vastasikuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. —Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenytsieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kuntahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissamiettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi.Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisiviheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnett

...