Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Émile Zola
Reijo Warénin suomennos alkukielestä ["Vérité"].
Eero Erkko, Helsinki, 1902.
Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettajaJonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunutMailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaanvaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona,joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois,piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsiainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuudenkilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.
Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululastenpalkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä olikello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollutkirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena jalyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudeltamennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessasijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka eiollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.
Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotullepöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni japunakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquenpalveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaastikaikesta.
— No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.
Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva
Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.
— Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaanhuvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.
Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.
— Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että hekiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.
Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvinpitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjenuurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt"Suojelusenkeli" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontintuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiinerään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllinviisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markankorkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitäoli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouvaBerthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänenluokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa.Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamiesraha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyväätulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa jatyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivateläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunuttaelämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiinkaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästirakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän olipitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset,silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi