Historiallinen seikkailuromaani
Kirj.
Suomennos
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1921.
Ensimmäinen luku
Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru,sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisinahetkinään.
Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässävalossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä,joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten.Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niinkäheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleennesteen.
Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat,pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanatkuuluivat seuraavasti:
Hän suukon vei huulilta tyttösen ja ratsulla matkaansa kiis. Oli aika nyt viinin ja keväimen, sulo aika tuo lempiväin sydänten. Malja pohjaan siis!
Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan riensi maan yli nelistäin tytön hurmaava suudelma huulillaan. Mut pian se on ihana muisto vaan. Malja pohjaan näin!
Nuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.
»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai josteidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hiemansiivompi laulu.»
»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaanja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sittensilmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niidenomistaja nauroi taas.
»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, ettäsen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitäliikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmenkokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkunikuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänytelävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt,kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani,alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistälähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemastasurumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»
Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessäänpoispäin.
»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduinteidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», olihänen rohkeanlainen vastauksensa.
Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsasilmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hännauroi entiseen tapaan.
»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahastisanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti?Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti taijoku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa.Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vieläeli…»
»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättääteidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sirCrispin.»
»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa,kurjin mitä eteeni ikinä on