Kirj.
Conrad Ferdinand Meyer
Suomentanut
Toini Kalima
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1912.
Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuortahoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahdenkukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istuiruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäenhovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtiasoli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista,joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettävetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänensukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneennauraen kerrottiin kertomuksia.
Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies,jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta.»Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinentulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättämainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tailaiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikkaolikin kylmä marraskuunilta.
»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdotseuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin,kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään ontertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseenikuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa— tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumastaleikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille»— hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniinkuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressäänolevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisestitunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi javilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Muttatämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirinpäässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistäruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhdenillan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattiallaCangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.
Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä jamakeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoaiäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun olityhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat.Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsiDanten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollutvalikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniinvierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkeanhuoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista,jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatartatai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellistanauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntäsitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti,josta hän tiesi tämän pitävän.
»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatontaleikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikkaoletkin laulaja.»
»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuinalussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.<