Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Nuorisolle kertonut
Alfred Emil Ingman.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916.
Sedän lipasto.
Vain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joistatässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisipitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun nesattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdostaoli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vieläkulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joittennimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkinpätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaavielä olla elossa.
Tämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumienyksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.
Mutta »setä», joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini — jajonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiinkiinni — on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän onviimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässäasiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tällematkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä,että varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuinyksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästämaailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinenheistä kuitenkin aivan äsken.
Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässäasiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänenpapereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minualupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisihänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vieläelävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muillepysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa enole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en olenäin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaaksenisedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotkamuuten saattaisivat pahastua.
Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasinihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jomuististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioonja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani sesalalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydätkultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se onnyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistammekesällä… —»
Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun sehoukutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se olivanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä.Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin — puukoniskun —,joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessase heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhaltapalvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänytkellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoretkorjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanhakamreeri» aina kuukau