E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Englanninkielestä ["The Metropolis"] suomennettu
Jyväskylässä,K.-S. Työväen sanomalehtiosuuskunta I.L. kustantama,1911.
Omistettu Maksim Gorjkille.
Ensimäinen luku.
"Palaa kello puoli yhdeltätoista", sanoi kenraali voimavaunujenkuljettajalle. Senjälkeen molemmat vaunuissa kulkeneet miehetastuivat hotellin käytävä-ovesta sisään.
Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynähänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipavoinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeusvaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannutmarmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, — hän muistelivaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon olihäneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanutnähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli olluthänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitelluttämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivätkaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.
Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiinunivormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hänMontaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivathississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivatsiellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset.Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hänjatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague,tämä on majuuri Thorne."
Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "KenraaliMontaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisenkättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"
Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenenikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuinpäinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksisellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli.Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuurikohteli häntä poikana tänä iltana, — hän tunsi itsensä pieneksi, kunjoku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.
"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuriäkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."
Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksigentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaakun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.
Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellutmiehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoimajuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuuniltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloinMontaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanuttehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka olihirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtuisinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui StonevallJacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinutnoita osastoja seisauttaa, — mutta oli pakko saada ne seisahtumaanvoidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurinratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- jaratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, — hevosetj