Produced by Tapio Riikonen
LEIV
Kirj.
Arne Garborg
Suom. Loiva.
Ylipainos Wiipurin Sanomista.
Wiipurissa,Wiipurin Sanomain kirjapainossa,1888.
Dalen Alfhild oli koko seudun kaunein tyttö. Hänen kasvonsa olivat niinhyvän ja lempeän näköiset, suu oli verevä ja hymyillessä vähänavonainen, silmät niin kirkkaat ja uskolliset, kuin kaksi Jumalanenkeliä. Hän oli myöskin rikas ja hyvää syntyperää, joten kaikkihänestä puhuivat hyvää. "Sen ei tarvitse katua kauppojansa, joka saaAlfhildin omakseen", tuumivat vanhat.
Samaa nuoretkin ajattelivat, ja niitä oli useampiakin, joitten sydämenrauhan hän oli ryöstänyt. Mutta Haugstad'in Björn Jonson luuloittelitavallaan olevansa oikeutettu tyttöön enemmän kuin muut. Hän oli johäntä rakastanut kauan, jo silloin kuin he papin edessä olivat ja sittemyöhemminkin kun he olivat olleet yhdessä häävieraina, vaikkakumminkaan he eivät silloin olleet kiinteämpiä liittoja solminneet.Mutta Björn ei voinut luottaa häneen, vaikka mielellään olisitahtonutkin. Vaikka se oli ihan oikein, tuli hän kumminkin hyvinluulevaiseksi ja surumieliseksi, huomatessaan Alfhildin katsovan muidenpäälle yhtä lempeästi kuin häneenkin. Hänellä on hyvin hyvä sydän,ajatteli Björn Jonson itsekseen.
Muuten oli niitä hyvin vähän, jotka uskalsivat häntä lähestyäkään.Kukaan ei voinut sanoa varmuudella, kestä hän oikein piti, eikä taaskukaan mielellään olisi kieltävää vastausta huolinut. Ei näkynyt BjörnHaugsiad'illakaan useampien muiden mielestä olevan isoja toiveita.Paremmin luulivat sen onnistuvan Knut Åsenilta. Hän oli pitäjänkunnalliskokouksen puheenjohtajan poika, jolla on iso taloodotettavissa ja joka muutoinkin oli kaunis poika. Mutta ei tämäkäänollut varma voitostaan. Kaikki pitäjän pojat olivat hyvinepätoivoissaan siitä lähtien, kuin Olavi Storedal oli kosimishommissa.Tämä oli naapuripitäjästä ja muutoin rikas, nuori ja ryhdikäs mies,joka onnistui kaikessa mitä hän vaan toimiskelikin; niin, tämä kävihyvin usein Dalessa. Alfhildikin näytti hyvin hänestä pitävän. Muttakosiessaan sai hän kumminkin kieltävän vastauksen. Alfhildin isä,Halvar, kummasteli tätä. "Pitäneehän sinunkin ottaa joku", sanoi hän,"ja tuskinpahan tämmöinen onkaan huomenna otettavissa." "Jos ei muuta,kylläpähän semmoisia aina saa silloin kuin haluaakin", arveli tähänAlfhild. Tästä lähtein pojat vieläkin kauemmaksi hänestä siirtyivät.Tuumivat, että parempi on odottaa ja katsella asiain menoa. Ei kukaantiennyt mihin jänö oli latunsa suunnannut, Alfhild oli vielä niin nuorija ainahan nuoret tytöt ovat niin omituisia. Ja siten aika kului siksi,kunnes Alfhild oli jo kahdenkymmenen vuotias.
* * * * *
Laakson äärimmäisessä pohjukassa asui Åsbjörn Hegglid. Ollenulkopitäjäläinen, oli hän edellisen papin aikana tänne muuttanut ja oliollut monta vuotta hänen arentimiehenään. Siellä hän oli kasvattanutrahojaan; mutta kansan kesken välistä huhuttiin, että ne rahat eivätmuka olleet kaikki kunniallisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahvamies, vaan synkkä ja harvapuheisempi kuin muut pitäjän asukkaat; hänoli kova, ankara mies alustalaisiaan kohtaan, eikä seurustellutkenenkään kanssa; kansa ei pitänyt hänestä ja tytötkin oikein häntäpelkäsivät. Varmuudella ei kukaan tiennyt mitään hänen suvustaan. Vastauseita vuosia hänen tulonsa jälkeen, tiedettiin kulkupuheiden mukaan,hänen olevan erään kauppiaan pojan, joka nimen väärentämisestä oli mukakärsinyt rangaistuksen. Siitä ajasta kartettiin häntä vielä enemmänkuin ennen ja ruvettiin kutsumaan Mustaksi Åsbjörniksi.