E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
E. T. A. Hoffmann
Saksankielestä ["Das Gelobte"] suomentanut Werner Anttila
Kariston 1 markan romaaneja 33
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1919.
Mikonpäivänä, juuri kun karmeliittiluostarin iltasoitto julistirukoushetken alkavan, kiitivät komeat, neljän postihevosen vetämätmatkavaunut jyristen ja rämisten pitkin pienen puolalaisenrajakaupungin L:n katuja ja pysähtyivät viimein vanhan saksalaisenpormestarin talon edustalle. Uteliaina pistivät lapset päänsä ulosikkunasta. Talon emäntä nousi istumasta ja heittäen ompeluksensapöydälle huusi viereisestä huoneesta kiirehtivälle puolisolleenkiivastuneena:
"Taas tulee vieraita, jotka luulevat hiljaista kotiamme majataloksi,eikä siihen ole muuta syytä kuin talomme tunnusmerkki. Mitä vartenkäskitkään uudestaan kullata sen kivikyyhkysen, joka on ulko-ovenyläpuolella?"
Vanha pormestari hymyili viekkaasti ja merkitsevästi, mutta eivastannut. Heti paikalla hän oli riisunut yltään yönutun ja pukeutunutjuhlatakkiinsa, joka tämänpäiväisen kirkossakäynnin jälkeen vieläriippui hyvin harjattuna tuolin selkänojalla. Ja ennenkuin hämmästynytrouva ehti suutaankaan avata tehdäkseen kysymyksiä, seisoi pormestari,samettilakki kainalossa, niin että hänen hopeanvalkoiset hapsensakimalsivat iltahämärässä, jo vaununoven edessä, jonka muuan palvelijaoli sillä välin aukaissut.
Vaunuista tuli esille vanhanpuoleinen nainen, harmaa matkaviitta yllä,ja häntä seurasi kookas, nuorekas naishenkilö, jonka kasvot olivattiheästi verhotut. Jälkimäinen ei nähtävästi olisi jaksanut omin voiminliikkua, vaan nojasi pormestarin käsivarteen ja astui horjuen sisälle.
Heti kun hunnutettu vieras oli päässyt huoneeseen, vaipui hän kuintainnoksissa nojatuoliin, jonka talon emäntä oli miehensä viittauksestakiireesti työntänyt hänen taakseen. Toinen tulijoista virkkoi hiljaa jahyvin alakuloisena pormestarille:
"Voi tuota lapsirukkaa! Minun täytyy arvatenkin jäädä vielä hetkeksitänne hänen luokseen."
Ja samalla hän rupesi riisumaan matkaviittaansa, jolloin pormestarinvanhempi tytär riensi hänelle avuksi. Kohta tuli nyt näkyviin hänennunnapukunsa ja rinnassa säteilevä risti, josta kävi selville, että hänoli erään cisterciläisen nunnaluostarin abbedissa.
Sillä välin oli hänen seuralaisensa vain hiljaisella, tuskinkuultavalla voihkinalla ilmaissut olevansa vielä elossa ja vihdoinpyytänyt talon emännältä lasillista vettä. Mutta tämä toi kaikenlaisiavahvistavia tippoja ja hajuvesiä ja ylisti niiden taikavoimaa,kehoittaen vierastansa vain riisumaan paksut, raskaat hunnut, jotkatietysti estivät häntä vapaasti hengittämästä. Tähän esitykseen eisairas nainen kuitenkaan suostunut, vaan torjui kädenliikkeelläpormestarin rouvan yritykset lähestyä, samalla vetäen päätääntaaksepäin ikäänkuin suorastaan kauhistuisi. Kun hän sitten viimeinmukaantui hengittämään sisäänsä vahvan hajuveden tuoksua ja ottamaansiemauksen pyytämästään vedestä, johon huolestunut rouva olisekoittanut muutamia tippoja taattua "elämännestettä", suoritti hänkaikki nämä temput huntujensa turvissa, joita ei vähääkään kohottanut.
"Tottahan olette, arvoisa herra", kääntyi nyt abbedissa pormestarinpuoleen, "kaikki valmistanut niiden toivomusten mukaan, jotka on teilleilmoitettu?"
"Tietysti", vastasi vanha herra, "ja toivoakseni hänen ruhtinaallinenkorkeutensa tulee olemaan minuun tyytyväinen, samoin kuin tämävieraani, jonka hyväksi o