E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Otava, Helsinki, 1900.
Kaukana pohjoisessa haamoittivat Elbursvuorten lumipeitteisetharjanteet, joille iltarusko levitti leimuavaa purppuraansa. Ylinnäkaikista kohoitti Demavend-huippu jättiläiskeilaansa taivasta kohti.Illan viileä henki kulki läpi luonnon ja ennusti öisen rauhanlähenemistä.
Haoma astui vuoripolkua kotia päin; polun käänteessä hän pysähtyija loi pitkän katseen tuonne kauas tarujen kirkastamaan vuoristoon.Ja pyhän kunnioituksen ja aavistuksen tunteet valtasivat hänenmielensä. Siellä, Elbursvuorten rosoisilla rinteillä oli taisteltuvanhan Iranin sankaritaistelut; siellä myös liikkuivat hyvät ja pahathenget. Hartaus täytti Haoman sydämen: hän laski jousensa maahan,kohoitti molemmat kätensä ylös vuorten purppuraa kohti ja huudahti:
— Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki!Vielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanintekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavantervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään jauuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistyksenihyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valonpuhdas lähde!
Näin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleenolalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossaetsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen janopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen.Tottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitäkauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan olipysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkainesilmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensatähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen olinuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheänvuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynytnotkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illanjo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistanajosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin,leipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.
Vuoriston iltahohde vaaleni vaalenemistaan; lumivuorilla levännytpurppura oli vähitellen muuttunut vaaleansiniseksi, sittensinervänvihreäksi välkkeeksi, kunnes illan harmaa hämy kokonaanverhosi vuoriston. Hieman jouduttaen askeleitaan kulki Haomaedelleen; hän tunsi tarkkaan vuoripolut, sillä monasti hän täälläoli samoellut. Kun Itämaan pikainen pimeä laskihe maille, puhkesivatlukemattomat tähdet tummalle taivaanlaelle tuikkimaan. Ken olisinähnyt Haoman korkean, solakan, mutta voimakkaan ja sopusuhtaisestivarttuneen vartalon siinä tähtien himmeässä valossa kulkevankallioseinien ohi, sypressien ja plataanien keskitse, jousi olalla japuhdas valkea päähine päässä, olisi helposti luullut häntä joksikinOrmuzdin voimakkaaksi hengeksi, joka varjojen keskeltä karkoitti poisdaiveja, Ahrimanin ilkeitä kätyrihenkiä.
Viileä tuuli hiveli Haoman kasvoja ja liehutti hänen tummanruskeitakiharoitaan, jotka aaltoilivat esiin hohtavan valkoisen päähineenalta. Nyt kantoi tuulahdus jo hänen sieramiinsa ruusun ja zhasmiinintuoksuja; tämä ennusti Raghan laakson läheisyyttä. Seuraavassatuokiossa avautuikin Haoman eteen avara lakeus ja kaukana näki hänlukuisien tulien loistavan tuolta laakson etelälaidalta, Raghasta,Melik shaahin upeas