HILLIGENLEI (PYHÄ MAA)
Romaani
Kirj.
GUSTAV FRENSSEN
Suomentanut
Volter Kilpi
Helsingissä.Kustannusosakeyhtiö Otava,1906.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Monta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovatkanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaistenelämästä kertoisi?
Monta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotkaraikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivathe elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitteastuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus.Sellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään!Ei siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuovoimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaistakunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät jakompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusaja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensaharmaiksi kertoessaan.
Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, ettäihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaankruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoitteleeharhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niitylläaasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme ettähänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessatammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässäkädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, jaikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistäarvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluumielestämme kokonaiseen ihmiseen.
Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkinlevottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.
* * * * *
Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine,tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhäämeren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoilleasti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallotraskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojenpenikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.
Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainenmajakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne jahypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avarallemustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui javinkui tuuli.
Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan,ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaansatamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei.Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuostaraskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunutsen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistävastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaaolkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla,aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuinlevitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen jakiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.
Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukevakätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalatjalanlämmittimellä, kätensä olivat pujot