E-text prepared by Tapio Riikonen
KALKKAROKÄÄRMEET
Kirj.
KURT LANGE
Suomentanut A. H.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Taru1923.
SISÄLLYS:
I. Kalkkarokäärmeitten luolassa.
II. Pelastettu viime hetkellä. — Hyvä palkinto.
III. Salaperäinen tapaus "präärian sydämessä".
IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku.
V. Peli elämästä ja kuolemasta.
VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa.
VII. Hyvässä kellarissa.
VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku.
IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.
I.
KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.
Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupunginPhoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei olepaljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvatvilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villienarizonapoikien uusi kuje.
Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikäänkiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä,että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näkiensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.
Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen japitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty.Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muutenmitenkään huomiotaherättävä — ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsavuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti eitakataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.
Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunutsuuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki —pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvillapalmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksillakoristettuun pihaan.
Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matalakylkirakennus palvelusväkeä varten.
Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästäihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa jakatsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa jahän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisestimurahtamaan ja mutisemaan itsekseen:
— Saattaa olla viekkauttakin… Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltäminne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa… Antaa mennä!
Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaantalonnumeroon — juuri siihen, jota oli etsinyt — ja vei samallakätensä lähimpään revolveritaskuun — ikäänkuin tunnustellakseen, ettäsiellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisellapuolella. — Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollistasuletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensaturhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.
Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luonahän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.
Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista.
Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.
Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakinpuolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaaoliko siellä ikkunoita. — Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressäänseinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmintarkaste