Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Vanhan legendan mukaan
Kirj.
Otava, Helsinki, 1897.
1.
Hietaisella lakeudella ulkopuolella Juudan kaupungin porttia kulkikylästä kaupunkiin päin kaksi naista. Päivän aurinko paahtoi vieläkuumasti autereiselta taivaalta, vaikka oli jo iltapuoleenkallistumassa. Heillä oli valkoiset hunnut löyhästi päälaella jakummallakin yhdenväriset tummansiniset hameet yllä.
Vanhempi heistä, Elisabet, oli naitu vaimo. Hän oli pitkä kasvultaan,hoikka vartaloltaan. Hänen kapeat kasvonsa katsoivat tyyneesti jaarvostelevasti maailmaan, pienet, lempeät huulet kääntyivät vähänvinoon hymyillessä ja silmäkulmat kohosivat kummastuessa ylös, muttaeivät nostaneet luonta ylemmäksi silmän puoliväliä.
Toinen oli nuorempi, Maria. Hän kulki paljain jaloin, arastellen kuumaahiekkaa ja koettaen valita kovempia paikkoja.
Hänen nauraessaan tai kuunnellessaan toinen helposti eksyi poispuheaineesta, katsomaan kuinka hänen kasvojensa rakennus oli hienostitarkoitukseensa muodostettu ja samalla peittyi terveen kellertävän japunertavan ihonvärin pyöristettyihin piirteisin. Mutta ulkonaisenviehättävyyden ohella kiintyi katsoja häneen erittäin siksi, ettähänessä oli niin ratkaisematonna kysymys, minne hän kuuluu: kuuluukototisiin ihmisiin vai suostuuko hän kevytmielisien kanssa. Niinkuinläikkyvä veden pinta, joka yhtä hyvin voi tyyntyä peiliksi kuinkehittyä mudansekaiseksi tyrskyksi, niin oli Mariakin vaan ulkonaisenvaikutuksen liikuttama, tietämätön siitä, mikä oli edessä. Hänenkasvoissansa eli semmoinen huolettomuus kaikesta totisesta, että joshänen kanssaan seurusteli hurskas ihminen, tämän täytyi tuntea sääliäja levottomuutta, kun niin kaunis luonnon tuote oli menemäisilläänhukkaan totuudelta, ja iloita niinkuin aarteesta, jos kuuli yhdenkinsanan hänen huuliltansa, joka saattoi tulla sillaksi hengen maailmaan.Mutta hänen kauneudessansa oli myöskin niin paljon totista puhtauttaettä kevytmieliselle ihmiselle tuli kiire saada hänet mukaansa,naurattaa häntä ja suostuttaa itseensä.
Kun Elisabet pysähtyi irtautunutta kengännauhaansa sitomaan, käveliMaria edelle jalallaan huviksensa tasoitellen jäljet, mitkä jokuohikulkenut kameli oli hiekkaan jättänyt. Hän hymyili itsekseenajatellen mitä kohta sanoisi. Ja kun Elisabet ennätti rinnalle, hänsanoi:
— Muistatko että minä aina ennen kyselin sinulta mimmoista on ollanaimisissa?
— Muistan.
— Ja oletko yhtään huomannut etten enää semmoisia kysele?
— Todella. — Elisabet katsoi häneen kummastuneena. — Mitä sinätarkoitat, Maria?
Maria rupesi nauramaan.
— Tarkoitan, että minä tiedän kysymättä.
— Maria, Maria, mitä kaikkea sinä minulta salaatkaan.
Mutta Maria alkoi hyräillä osoittaaksensa että tämä kysymys oli hänelleyhtä vähäpätöinen kuin ne pilvet, joita hän silmät rypyssä olikatselevinaan. Vasta kun hän huomasi Elisabetin aran ja huolestuneenkatseen, tuli hän lähemmäksi ja sanoi:
— Siitä saakka kuin viimeiksi kävin teidän kaupungissanne, on paljontapahtunut kaikellaista. Älä minua pidä enää samana viattomana jatietämättömänä tyttönä kuin olin silloin.
— Minä tiesin ainoastaan, sanoi Elisabet, että hän sinua ahdisteli jaettä sinä häntä pakenit. Onko nyt toisin?
— Niin, niin juuri. Minä pakenin ja hän ahdisteli.
Marian kasvoissa liikahti