Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm
Uni
Kirj.
Sulo M. Hytönen.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomen Satamatyöntekijäin Sanomalehti-,
Kirjapaino-, Kirjansitomo- ja Kustannus
Osuuskunta r. l. 1906.
Motto: "Joka unia uskoo, se tuulta
takaa ajaa" — — —
"Ei niin pientä valetta, ett'ei
totta toinen puoli!" — — —
Suomal. sananlask.
Ensimäinen luku.
Oli helteinen kesäkuun lauantai. Kaikki, etenkin »herrasväki» jamuutkin, kellä siihen suinkin lienee ollut tilaisuutta, olivat jättäneetkadut, ja joko laputelleet pyhän-ajaksi kesälaitumille maalle jasaariin, tai istuivat ravintolassa pölyistä kurkkuaan huuhtelemassa.Puoli uupuneena mittailin milten aivan yksin pölyäviä suurkaupunginkatuja. Veltosti, kuin uupunut ainakin, vedin itseäni eteenpäin janoiduin hiljaa kohtaloni kieroa vehkeilyä, joka ei minulle tahtonutsuoda tilaisuutta senlaiseen, sekä mietin keinoja miten minäkin,kohtaloni oikuista huolimatta, pääsisin jonnekin maalaiskylään edesmuutamaksi päiväksi virkistämään väsyneitä raajojani ja hermostoani,jotka molemmat olivat miltei aivan pilalla raadannasta ja alituisestasuurkaupungin jyrinästä ja tärinästä. Siinä päivän paahteessakuljeskellessani ja pyyhkiessäni hikeä pölyttyneeltä naamaltani,huomasin kadun vierellä puiston. Ilman pitkiä arveluja suuntasinaskeleeni sinne ja istahdin löytämälleni puiden varjostamalle penkille.Sekin ainoa armon osotus kierältä kohtaloltani tuntui paremmanpuutteessa hyvälle. Unohtaen melkein kaiken äskeisen kiukkuni javäsymykseni, levosta nauttien nojausin penkin selkämystään.
Hetken siinä istuttuani — silmäni lienevät sillävälin painuneet kiinni— näin erään työtoverini Esa Korven, iloisena kuin miljoonan omistajan,tulevan kadun vastaiselta puolelta puistoon päin. Hetkisen kuluttuaolikin hän penkkini luona ja hyvänpäivän sanottuaan istahti siihenviereeni. Puhelimme ensin kuumasta ilmasta, ja kun emme olleet pitkiinaikoihin tavanneet toisiamme, kyselimme ja kertoilimme kuulumisia.Vuoroni tultua kuulumisteni kertomiseen aloin minä suurella melullasättimään ensin omaa kohtaloani ja sitten koko maailmaa. Muutamassahetkessä olin tyhjentänyt sappeni tyhjäksi. Olin antanut olevalleyhteiskuntajärjestykselle kaikki mitä sille kuuluu ja sitten hiemanlauhduttuani kaiken lopuksi kysäsin Esalta, eikö hän tietäisi, minnetästä pääsisi vähän jäseniään oikomaan.
Ikäänkuin kysymystäni oudoksuen hän katsoi ensin vähän aikaa silmiini jasanoi sitten kysyvästi:
— Etkö tule mukaan. Olen tässä juuri matkalla kesäsiirtolaan.Yhdessähän on hupaisampi sinne mennä ja missäpä se sen parempilepopaikka sinullekaan löytynee.
— Mikä se semmoinen siirtola on, johon niin vaan saa, milloin haluaamennä, — kysäsin minä ajatellen hänen vaan pilojaan laskettelevan. —Minä en ainakaan tiedä olevan senlaisia siirtoloita muilla kuinherroilla ja Viipurin ompelijattarilla, ja niihin kaiketi sinä et kuulukumpaankaan. Rantajätkänä olen sinua ainakin tähän asti pitänyt.
— Mikäkö siirtola? virkkoi Esa. Kovinpa vähän sinä tiedät aikasiasioista. Siirtolaamme, josta maine on levinnyt ympäri maapallon, jonkakaikki salojen asujametkin tietävät, et tiedä sinä ja olet olevinasisatamatyömies. Jo minä nyt jotakin kuulen. Siirtola, johon olen menossa,on Suomen satamatyöläisten lepokoti tuolla Päijänteen rannalla. Sielläme vuorotellen käymme virkistymässä. Minäkin olen, aivan siitä saakkakun se kymmenen vuotta takaperin perustettiin, käynyt siellä joka v