Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Y.m. kertomuksia
Kirj.
Suom. V. K. Trast
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1911.
1. Vankina Kaukaasiassa. 2. Paljonko ihminen tarvitsee maata? 3. Kynttilä. 4. Kipinästä suuri palo.
Vankina Kaukaasiassa.
Kaukaasiassa oli sotapalveluksessa eräs herra. Hänen nimensä oli
Shilin.
Hän sai kerran kirjeen kotoaan. Äitimuori kirjoitti hänelle: "Olenjo käynyt vanhaksi ja mieleni tekee ennen kuolemaani nähdä rakastapoikaani. Tule sanomaan minulle jäähyväiset ja hautaamaan minut jalähde sitten taas Jumalan nimeen virkaasi. Olenpa löytänyt sinullemorsiamenkin. Hän on älykäs ja kaunis eikä köyhäkään. Ehkäpä miellythäneen, menet naimisiin ja jäätkin tänne kokonaan."
Shilin tuumi: "Mummo on todellakin jo tullut raihnaiseksi; kenties enenää myöhemmin saakaan nähdä häntä. Parasta on lähteä. Ja jos morsianon kaunis, niin voinhan mennä naimisiinkin."
Hän meni everstin puheille, hankki itselleen virkavapautta, heittihyvästit tovereilleen, kustansi sotamiehilleen neljä ämpäriä viinaajäähyväisiksi ja valmistautui matkaan.
Kaukaasiassa oli siihen aikaan sota. Teitä pitkin ei päässytkulkemaan päivällä eikä yöllä. Jos vain joku venäläinen poistuilinnoituksen läheisyydestä, niin tatarilaiset joko tappoivat hänettahi veivät mukanaan vuoristoon. Sen vuoksi oli semmoinen järjestyskäytännössä, että kaksi kertaa viikossa vartiojoukko marssilinnoituksesta toiseen ja matkustavaiset kulkivat sen keskellä.
Oli kesäinen aika. Kuormasto oli aamun sarastaessa koollalinnoituksen edustalla, sotamiehet marssivat paikalle ja kulkue lähtiliikkeelle. Shilin ratsasti omalla hevosellaan. Hänen tavaransaseurasivat rattailla kuormaston mukana.
Matkaa oli 25 virstaa. Kuormasto eteni hitaasti. Väliin sotamiehetpysähtyivät, väliin irtautui pyörä jostakin, väliin teki joku hevonentenän. Silloin täytyi kaikkien pysähtyä ja odottaa.
Päivä oli jo enemmän kuin puolessa, mutta kuormasto oli kulkenutvasta puolet matkasta. Pölisi ja oli kuuma, aurinko paahtoiarmottomasti, mutta suojaa ei ollut mistään saatavissa. Edessä oliaukea aro eikä tien varrella ollut ainoatakaan puuta tahi pensasta.
Shilin ratsasti edelle ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuulitakaa päin torven toitotusta — kuormasto oli taas pysähtynyt. Shilinajatteli: "Eiköhän olisi parasta mennä yksin, ilman sotamiehiä?Hevoseni on hyvä, ja jos en joudu tatarilaisten tielle, niin pääsenkyllä perille. Vai eikö ole mentävä?…"
Hän jäi seisomaan mietteissään. Samassa ratsasti hänen luokseentoinen upseeri, Kostylin, pyssy kädessä ja sanoi:
— Mennään yksin, Shilin. Minä en kestä tätä, minun on nälkä jakuumuuskin rasittaa. Paitani on läpimärkä, voisi vaikka kiertää.
Kostylin oli roteva ja paksu mies. Hiki valui virtana pitkin hänenpunaisia kasvojaan. Shilin ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— Onko pyssysi ladattu?
— On.
— No, mennään sitten. Mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että emmejätä toisiamme.
He lähtivät ratsastamaan eteenpäin tietä pitkin. Puhellen jasivuilleen katsellen he ajavat arolla. Saattoi nähdä kauasympärilleen.
...