Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Mathilda Roos
Suomensi Aune Krohn
Helsingissä 1908,
Raittiuden Ystävät.
Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
Anna Roosille
pienten ja sorrettujen lämminsydämiselle
puoltajalle
omistaa tämän kirjan
hänen sisarensa.
Mi naisenvienoa ihmisessä, on vapahdus maailman ja tulosoitto veljestymisen valtakunnan.
v. Heidenstam.
Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuorenlaelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkääkanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin sevyörtää laineitaan eteenpäin — heleänpunaisena, sinipunervana,ruskeahkona — aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maasulauvat toisiinsa.
Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yönsaapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaranvaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummaltaholvikatolta.
Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikkinummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surunraskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat,sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi — valkoiseksikuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.
Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuistapoluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisiamättäitä — aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.
Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu — valkokanervan, jokapiiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä.Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättäastuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimalluselämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.
Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistäpientaretta.
Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa.Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjotliukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsiensinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkaraträikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaisetja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa,taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia,ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljetakevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaisetkukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan.Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastatenpuusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoinavarhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestäkyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa,ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.
Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloinvetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä —niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde — välähdyttilapsellinen ihastus. Luonto — oi luonto