Kirj.
Selma Lagerlöf
Tekijättären luvalla suomennettu
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1909.
Sadun satu.
Ilmapallo.
Jouluruusujen legenda.
Kertomus Jerusalemista.
Kuinka paavi pääsi niin vanhaksi.
Häämarssi.
Käräjissä.
Hopeakaivos.
Soittoniekka.
Oli kerran satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja viedyksi maailmalle.Olihan se aivan luonnollista, koska se tiesi tunnossaan olevansa jomiltei valmis. Useat olivat olleet sitä luomassa merkillisillä teoilla,toiset olivat kantaneet kortensa siihen yhä uudelleen kertomallanäistä teoista. Siltä puuttui vaan tarpeellinen kokoonpano, jotta semukavasti voisi matkata maita mantereita. Se oli vielä vaan yhtenäjuttujen vilinänä, kokonaisena muodottomana seikkailujen pilvenä, jotkakuljeksivat edes takaisin kuin parvi eksyneitä mehiläisiä kesäpäivänäeivätkä tienneet, mistä löytäisivät jonkun, joka saattaisi koota nepesään.
Se satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi, oli syntynyt ja muodostunutVärmlannissa, ja siitä saattaa olla varma, että se leijaili monentehtaan ja herraskartanon yli, monen pappilan ja upseerinvirkatalonyli tuossa kauniissa maakunnassa, pilkisti ikkunasta sisään ja pyysipäästä talteen. Mutta se sai tehdä monta turhaa yritystä, kaikkialla sekäskettiin pois. Tuskinpa saattoi toisin ollakaan. Ihmisillä oli montatärkeämpää asiaa ajateltavana.
Vihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pienikartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerranmaailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisisiihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, ettäsiellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja ainalepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyäaskareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahieripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskelisiellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkeinensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin,joka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.
Kun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lieneeoleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tullakerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuinpilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoise jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Netulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja ainamustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonkakodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaakun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta,missä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovestaulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikkitäytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niinmonta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseenurkujenrakentajaan.
Joskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon.Vanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissäkieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi,ja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoasiitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalatnäyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mu