E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Nykyajan romaani
Kirj.
Norjan kielestä suomentanut I. K. Inha
Otava, Helsinki, 1914.
Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana jakalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia.Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannutlevälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. "Olisipahan vaantäällä, olisi pahan vaan täällä"… Hän katsoi kattoon ja vetisyvään henkeä. "… Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa — mokomaapäätöntä lörpötystä!" — "Niin, niin, Baarvig, — täytyyhän meidäntyytyä siihen, että lapsemmekin — aikansa haparoivat, ennenkuintiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, — pyrkiäsiksi, mikä sitä viehättää", — arveli rouva, joka seisoi syrjässäkirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. — "Tyytyä —tyytyä —. Ee-ei."
Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoiverkalleen: "Ee-ei, Bente — minä en — tyydy siihen."
Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuinhänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdäsuurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavallavaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämäperinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan,järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhuajärkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astuilattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaanpurkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisihänen painonsa alla.
"Ee-ei — Bente! — tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääsekauemmaksi, ei —. Ee-ei, — ei kauemmaksi."… Hän pani sormetristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. —"Ensiksi teoloogi… Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänelläkun ei enää ollut uskoa — tuota kokonaista ja puhdasta uskoa— jota yliopistossa opetetaan"… "Niin, Baarvig, mutta meidäntulee antaa vakuutukselle arvoa." — "Ei totisesti sitä oltu niintarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinämeni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhkatuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurtenvuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi.Eikös se niin ollut? — tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tietihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina… Hänessä muka'paloi tutkimishalu' — hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkinnapamatkustaja — niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänytsaada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasitsinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. — Luuletkoniin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran onsemmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseentehdä työtä."
— "Tietysti, — siis ensiksi profeetta, — profeetta Endre! — jasitten löytäjä Endre!… Hih, hih, hah, hah"… tohtori pudistipäätään ja huitasi tyhjään paperilla. "Ja sitten… laulaja Endre! —Tahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!"
Hän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.
"Tässä se seisoo, kuuletko, — tässä se seisoo!" hän huusi. "Häntahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailmansäveltensä voimalla" — lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympärija puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sittenneuvotonna, suonien paisuessa otsassa: "Kun saisin halvauksen!""Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuud