E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
O. Relander
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1890.
Viisi tavattoman harteikasta miestä istui, kyynäspäät pöydän nojassa,juoden, hämärässä kojun tapaisessa, joka haisi suolavedeltä ja mereltä.Kajuutta, joka oli liian matala mokomille kookkaille miehille, kapeniperältä ja näytti suuren kalalokin ontolta sisustalta; se heiluihiljalleen, hitaasti kun unessa, synnyttäen valittavan yksitoikkosenäänen.
Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoaaukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppuyksin valaisi heiluen edestakasin.
Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, nehöyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.
Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti senmuodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtuitunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyillekapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla,että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat,jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkunhautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata,kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsienkosketuksesta sileäksi hankaantunutta.
Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän iloloistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivätistumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista janaimisista.
Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllylläfajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuomerimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu.Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset;ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessahökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Montapalavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojenjuureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.
Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininenvillapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdallatyönnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinastatehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan suroîst'iksi (lounaseksi,lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).
He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme olikahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota henimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hänoli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno jahyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivatharmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.
He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellätoisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.
… Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä.Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista —yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.
Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, —sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopiviakauppoja niille, jotka vielä olivat naimatt