Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Valkaman perhe
Kertomus
Osmo Lajula
Ensimmäisen kerran julkaissut
Vihtori Kosonen 1908.
1.
Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallannujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivutolivat isolla hiirenkorvalla.
Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhanläpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoistaUtuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulantakaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.
Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossasalissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojenpihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotainmäärättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nythän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippaselkeää taivasta vasten.
Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.
Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävelläedestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippuiöljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisenArnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä,Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suurestaaatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita,jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, silläolihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.
Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi,katsahti kuvaan ja hymähti:
— Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri jakulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.
Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvinsisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä jaomistaja, nimismies Verner Arnold.
Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsakuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsinimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.
Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenäpäivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kuluiyökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisellavoimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.
Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi senlaskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileäsormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.
— Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähtikiireesti ulos.
Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeatkoivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksatylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautuiUtuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella,missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaavasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuinvaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.
Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettuuimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.
— Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltänuo