Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1915.
Kuopiossa kohisivat markkinat täysimmillään. Joukko hälisi, kellot jakulkuset kilisivät, hevoset hirnuivat ja humalaiset hurrasivat. Olivähäisen jälkeen puolen päivän, ja kaikkien ilo oli ylimmillään. Jokarinkelireen ympärillä myllersi kuin muurahaispesässä, jokainen »maailmanparas panoraama» oli väkeä pakaten täynnä. Minä kuljeskelin tuossa,kädet taskuissa ja nutunkaulus pystyssä, yhdestä miesjoukosta toiseen.Näin tuossa yhtä ja toista, monenlaista muotoa, monenlaista miestä:kuulin monta hauskaa asiaa, opin monta mainiota sanaa.
Seisoskelin juuri torin kuhisevimmassa kulmassa ja kuuntelin, kuinkavanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies,lauloi ja myyskenteli laulujaan, lauloi ja myyskenteli, myyskenteli jalauloi. Paljon hän lauluja osasi, kaikki taisi nuotilleen laulaa, vaikkamitä olisit kysynyt. Eikä sitä aina kysyäkään tarvinnut, itsestään hänymmärsi, mikä laulu millekin oli mieleen ja mikä nuotti.
—Hallin-Janne se postin tappoi Kuorehveden jäällä,
Ja Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä—
niin hän tuossa muutamakseenkin lauloi ja hänen katsantonsa oli totinenja nuotti surullinen. Mutta kun tytöt käskivät »lystimpiä» laulujaantaa, niin silloin tuli tämmöisiä:
—Nättiä poikia ootettiin, mutt' eipä niitä tullut—
tytöt tyrski tuskissaan ja huolivat kuin hullut.
ja sitä mukaa olivat sitten silmätkin viekkaasti sirrallaan, ja sitämukaa keikahteli nuotti.
»Viisumestariksi» tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaansen hartaammin kuuntele »konserttimestarejaan», kuin markkinamiehetkuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinatmonen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisiniillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettuKuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut.Eikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain onlupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänettunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.
—Antakaapas se Hallin-Jannen laulu!—Paljonko tukkipoikain laulumaksaa, jota äsken lauloitte?—Entäs se surulaulu Simmermannin kauheastamurhasta?
Näin huudettiin yhtäältä päin, mutta toisaalta taas näin:
—Ne laulut ne on jo vanhoja!—Eikö sillä enää uusia ookkaan?—Eikövereksiä enää painetakaan?
—On, on! Tässä on se ihana uusi murhevirsi Wieenin kauheastatulipalosta. Tässä on »kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, jokakultaansa suri», ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laululaulajapojasta, ja se alkaa näin:
—Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni—
Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.
Tätä laulua ostettiin suurella halulla, kun muka tiedettiin, ettäviisumestari oli tehnyt sen omasta elämästään ja omia kohtaloitaan siinäkertonut. Ja jos joku kysyi häneltä, kuka sen laulun tekijä oli vaioliko se hän itse, ei hän virkkanut mitään, hymyilihän vain viekkaasti.ja siitä ihmiset yhä enemmän luulemaan, mitä jo ennestään luulivat, ettäse laulu oli hänen oma tekemänsä. Hän antoi ihmisten luulla, mitäluulivat, eikä muuta kuin lauloi vain ja yhtä mukaa möi.
Innostus oli ylimmillään ja ostonhalu kiihkeimmillään, kun joku pukkasiminua takaapäin päällään kylkeen. Kun käännähdin, niin näin, että sielläoli mies, joka ei