Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
A. E. Ingman
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.
Kun katselet Suomen läntisen rannikon merikorttia, huomaat 64. ja 65.leveysasteen välillä noin kolme peninkulmaa rannikosta muutamia pieniäsaaria. Nämä saaret muodostavat oikean pienen saariston tai paremminkinkariston, sillä ainoastaan yhdellä luodolla kasvaa puita. Vettä onsaarten läheisyydessä vähän, ehkä parikymmentä jalkaa vain. Siksilaivat karttavat näitä reittejä tarkoin.
Merikortissa näillä saarilla ei ole nimeä, mutta lähipitäjissä netunnetaan nimellä Muklarit eli Muklarien saaret.
Nimi Muklarit on arvatenkin lyhennetty sanasta "Mukulakarit". SerkkuniTom ei kuitenkaan usko tähän selitykseen. Hän väittää että nimi onruotsin kielestä mongerrettu ja viittaa muka siihen, että saaret ovatentisinä aikoina olleet salakuljettajien tyyssijana.
Rantakylässä vastapäätä Muklareita olen syntynyt ja kasvanut. Äitinikuoleman jälkeen lähti isäni Amerikkaan ja jätti minut, joka olin juuririppikoulun käynyt, yksin maailmaan. Onneksi enoni oli juuri silloinnuoremman rengin tarpeessa ja tarjosi paikan minulle.
Enoni talo ei ollut suuri. Kuten useimmat rannikon asukkaat enonikinsai osan elannostaan merestä. Hän oli taitava ja onnekas kalastaja,joten talossa tultiin hyvin toimeen, vaikka rikkauksista ei voitukaanpuhua.
Jo ennen nyt alkanutta vakinaista palvelustani olin useana kesänä ollutenoni talossa kesärenkinä, parhaasta päästä apulaisena kalastuksessa.Tunsin siis entuudestaan talon olot. Kalastaminen on raskasta työtä,eikä kalastuskautena ole paljon aikaa nukkumiseen. Usein muutama tuntivain, kunhan kalat on ensin perattu ja pyydykset reilattu. Ja sittentaas uudestaan pyyntiin. Mutta tämähän oli niin kuin ollakin piti,siihen olin jo aikaisemmin tottunut. En siis pitänyt työtä liianraskaana. Ja jos kesällä satuin laihtumaan, niin laihtui siinä monimuukin. Talvella ei enoni talossa ollut sen pahempaa kiirettä kuintoistenkaan talonpoikain kodeissa. Silloin oli aikaa lihoa niin minullakuin muillakin.
Enoni oli purjehtinut merillä koko nuoruutensa ja parhaan osanmiehuusvuosiaankin. Jossakin Englannin merikoulussa hän kuuluusuorittaneen aliperämiestutkinnon, jonka tähden muutamat sanoivathäntä kapteeniksi. Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan itse hyväksynyt.Jossakin vieraassa maassa hän oli mennyt naimisiin, ja tullessaankuusikymmenvuotiaana kotiin oli hänellä pieni poika mukanaan. Kutenmoni muukin vanha merimies hän osti säästörahoillaan pienen talonvanhasta kotikylästään. Siinä hän päätti elää loppuikänsämaanmarriaisena.
Mutta poika oli kuin merimieheksi syntynyt. Tullessani taloon hän olivasta kymmenennellä, mutta terhakka poika ikäisekseen. Jo silloin hänvalitteli, ettei palvelusaikaa isän kalastusveneessä laskettaisi hänenhyväkseen merikouluun pyrittäessä. Hänen isänsä oli tehnyt puhdetöinäkauniin kolmen jalan pituisen, fregatiksi taklatun laivan, jonka olimäärä koristaa seurakunnan kirkkoa hänen kuolemansa jälkeen. Tässälaivassa ei ollut sitä jalusta, harusta tai pylpyrää, jonka nimeä taitarkoitusta poika ei olisi tietänyt. Näissä asioissa hän olisi kylläselviytynyt ankarastakin merikoulututkinnosta. Ja englannin kielessähänellä oli sellaiset tiedot, että moni merikoulun käynytkin olisiniitä kadehtinut.
Kasteessa oli serkkuni saanut maamoukan nimen. Pekka-nimi oliarvatenkin tuonut isän mieleen kaukaisen kotimaan, jota hän ei ollutpoikansa syntymisen aikoihin nähnyt v