Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
E. de Pressensé
Suomentanut Paul Keckman
Tampereella,Hagelberg,1888.
Edessämme on pieni katu eräässä Parisin mitä köyhimmistäesikaupungeista. Asujamet näissä kurjissa majoissa, joihin niinniukalta on ilmaa ja tilaa suotu, ovat lähteneet ulos vähän raitistailmaa hengittämään. Sillä puolen katua, johon seinät luovat kapeatavarjoa, istuivat naiset käsitöilleen parittain, mitkä huonoillatuolirohjilla, mitkä ovien kynnyksillä. Joukko lapsia, jotka ovat liianpieniä koulua käymään, leikkii kadunojissa, joista lemuava löyhkänousee; muutamat niistä ovat paljain päin polttavassa auringonhelteessäja itkevät, tietämättä, mikä heitä oikeastaan vaivaa. Seinienvieruksilla maata loikoo muutamia miehiä; viinikauppiaan tykönä, kadunkulmassa, melutaan ja hälistään, ja sieltä kuuluu alinomainen äänienpauhina, jota naurun taikka kiukun remahdukset väliin keskeyttävät.Naiset ovat valkoisiin yö-nuttuihin verhottuina, jotkut sangenvarattoman näköisiä, harjaamattomine hapsineen, eivätkä ylipäänsä näytäulkomuodostaan pitävän lukua. Ylenpalttinen kuumuus ja unen puute tekeeheidät huolimattomiksi ja laiskoiksi. Kuinka olisikaan mahdollistasaada nukuttua noissa pienissä, umpinaisissa kammioissa, joissa makaaviisi, kuusi, ehkäpä usein, ken tietää, kahdeksankin henkeä yhdessä.
Ja kuitenkin suvi on köyhäin paras aika.
"Kesän tullen köyhä riemuitsee," sanoo runoilija. Muistakoot ne, jotkarientävät raittiimpaa ilmaa hakemaan, niin pian kun Parisi, heidänsuuri, vilvakka, huolellisesti ruokottu Parisinsa muuttuu, kuten heidänon tapansa sanoa, sietämättömän tukalaksi, muistakoot ne noita tuhansiaköyhiä, jotka eivät koskaan saa vetää keuhkoihinsa mereltä tai vuoriltatulevaa tuulahdusta… Taikka olkoot heitä ennen muistamatta, jos itsetahtovat nauttia.
En tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujametnoita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaanja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylenväsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivatkoneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakinne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovallavuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma olitulossa.
— Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuorinainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.
— Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpeavaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja.Jos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.
— Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkallaleyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.
Mutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikkineulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyivitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuinjotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaistakivikatua.
Hän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katuapitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'eimahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle.Hiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astuipitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hänmeni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.
— Siinäpä yksi, jonka ei