E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomuksia
Kirj.
JOUKO NIKKINEN [Jaakko Nikkinen]
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1911.
Koterossa.
Ensi taistelu.
Jekku-Kustaa.
Elämäntarina.
Muuan päivä.
Mies.
Ystäväni.
Hän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämätkädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavallaniin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsähuomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotkamakasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavantai sanomalehdistä lukeneet.
— Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailunsekaisen silmäyksen.
Hän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljonsanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisenakunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuuluisiinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikkion mennyttä!
Eletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki — niinkuinjo monta kertaa ennenkin — miten sen ainoana suurempana tarkotuksenaoli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Seoli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa.Pienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä seoli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyätai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleensuoraan.
Tähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaanhänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitettykunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen,mutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapuiperille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukonläpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekeväähurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, ettähuudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty,olisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä,olisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa poisriistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa,sillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan.Senvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä josvähänkin hellittää niin — kuka tietää — — —
Tähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensäoli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja ainamuiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkinolivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihensuuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksija tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se olijotain, jonka eteen kannatti ponnistella, — toista kuin maantonkiminen!
Miten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivätosaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heilleei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidänlantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin hevoivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa —nuo raukat!
— Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikkilopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystäpuhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömiehek