Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani nykyajalta
Kirj.
Saksankielestä suomentanut
Maila Talvio
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava1897.
Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa.
Sillä hän opetti heitä voimallisesti, ja ei niinkuin kirjanoppineet.
Matt. 7: 28, 29.
Ensimmäinen luku.
Aina kello kuudesta asti aamulla oli sade lakkaamatta valellutBerliinin katuja. Tasaisesti kohisten kuin äärettömän vesiputouksensäteet, kaatuivat pisarat maahan. Tuontuostakin vain nousi tikeräsyksytuuli lakaisemaan vesiä pitkin kiiltäviä kattoja, sittemoninkertaisin voimin ajaakseen niitä rakennusten seiniä ja ikkunoitavastaan tai alas katuja. Likapilvi silloin pärskyi ylös maasta,kastellen sadekuurallaan ihmiset ja eläimet.
Sadan askeleen etäisyydessä näyttivät kadut loppuvan. Rakennustenhaamut, jalkamiehet, rattaat, kaikki muu jättiläiskaupungissakatosi kosteaan höyryyn, joka sakeana, likaisena sumuna kääriytyikaikkialle. Yksin kumea rätinä ja humu sekä lyhtyjen ja kauppapuotienheikko valaistus todistivat tuon näkymättömän maailman yhä jatkavanväsymätöntä menoaan.
Kahdeksan aikaan illalla heräsi Josefa kovan käden kosketuksesta. Hänoli nukkunut vanhan talon ylimmälle kiviportaalle ja kun hän unisenkatseensa nosti, näki hän edessään muutamia juopuneita, nuoria miehiä,jotka levitettyjen sateenvarjojensa alta alkoivat laskea raakaa leikkiähänen kanssaan.
— Sielläpä taitaa maata joku tytöntapainen! virnisteli muuannuorukaisista lepertelevällä äänellä.
— Korea lapsi! sanoi toinen.
— Onko musta vai vaalea? kysäsi kolmas.
— Tutkitaanpas! mylvi joukkio.
He koettivat vetää pois huivia, joka peitti vasta heränneen tytönpään. Mutta silloin vieri hänen koppansa tavaroineen alas portaita,meni kumoon ja koko sisältö levisi likaiselle kadulle. Josefa rupesihuutamaan; ääneen nauraen läksivät ylioppilaat tiehensä. Muuanheistä korotti kurkkunsa laulamaan keskellä sadetta, toinen säestivihellyksellään ja muut alkoivat riidellä siitä, mihin kapakkaan nytmentäisiin.
Josefa ei huutanut apua; tuollaiset raakuudet olivat kasvaneet kiinnihänen ammattiinsa, niinkuin vihriä saali hänen harmaaseen hameeseensa.
Hän hieroi silmiään ja tuijotti eteensä. Minkä tähden olivat hänetherättäneet? Hän oli nähnyt unta — rankkasateen raivotessa uneksinut.Uni, köyhien suuri lohduttaja oli hetkeksi saattanut hänet paratiisiin,ei tosin kukkien tuoksuvaan eedeniin eikä iäisen onnellisuudenvaltakuntaan — vaan oli uni vienyt hänet samaan umpinaiseen, ilkeäänkellarihuoneeseen syvällä maan alla, jossa hän pienine siskoineen, isä-ja velipuolineen asui.
Se oli kamala paikka: seinät rumankeltaiset, ikkunat syvät, ruudutpaikatut, näköala ahtaalle, pimeälle pihalle. Aurinko, valaessaankirkkauttaan taloryhmiin, päästi harvoin säteensä tähän kurjuudenluolaan.
Tänä iltana oli Josefaa kotiin tullessa tervehditty suudelmilla jahellillä sanoilla — tavallisesti häntä lyötiin, soimattiin. — Tuovaloisa kuva oli unessa väikkynyt hänen edessään. Ja herätessä mi