Produced by Juha Kiuru
Päättynyt suomalainen elämäkerta
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1919.
I. Syntymä ja lapsuus.
II. Sukulaisten hoivissa.
III. Miehuutta kohden.
IV. Elämän helle.
V. Kuolema panee parastansa.
VI. Kapinoitsija.
Toivolan Jussi, Juha, Janne — kirkonkirjojen mukaan Johan AbrahamBenjaminpoika — oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus.Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa jakorvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittavahiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvanpeitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Silläsilmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin ettäniiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseata pistettä,joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmistenkatsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuinToivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan jylhää,päinvastoin niiden ilme pikemmin tapaili hymyilyä. Niissä oli jotakinmielipuolta muistuttavaa, eikä mikään pane sielun voimia sen kovemmallekoetukselle kuin mielipuolen hymyileviin silmiin katsahtaminen, silläniiden hymy tahtoo ikäänkuin osaaottavasti ilmaista tietävänsä kaikensen, mitä ihminen ei mistään hinnasta myönnä itsessään olevan. Siinävain odottaa, että koska se hullu akka sanoo jotain semmoista kaikkienkuullen… Toivolan Juha nyt ei ollut mikään mielipuoli; vaikka hänenjärkensä olikin perin näivettynyt, niin vallitsi siinä kumminkin täysitasapaino. Paikkakunnan talolliset pitivät häntä päinvastoin suurenaveijarina ja taitavana villitsijänä. Ja kun tuli ilmi, että hän kapinanaikana oli jollakin lailla sekaantunut erääseen törkeään murhaan, niinlangetettiin hänen tuomionsa pitemmittä arveluitta. Puhdistustyötätoimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänäkeväisenä yönä yhtaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.
Kuolemantuomiot vaikuttivat veltostuneisiin paikkakuntalaisiin, jotkaeivät sitä olleet ennakolta tulleet ajatelleeksi, yleensä hiukantyhmistyttävästi. Melkein pyrki ääni vapisemaan, kun niistä ensipäivinä puheltiin. Mutta Toivolan Jussin lopussa oli muuan pikkukohtaus, joka väkisinkin nauratti, koska siinä oli ilmenevinään jotakinJussille ominaista. Kapinallisia ammuttiin hautausmaalla valmiiseenhautaan, ja Jussi sattui jäämään viimeiseksi. Tällöin hän ei jäänytkäänseisoalleen, vaan laskeutui pitkäkseen karttuneen ruumiskasan päälle— valmiiksi mukamas. Se oli niin Jussia. Siihen ei häntä kumminkaanammuttu, vaan käskettiin nousta seisoalleen. — — —
"Sodassa täytyy nauttia tappamisesta — muuten ei sota menestykään",on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) javarmaan osunut oikeaan.
Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se onihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää,mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin.Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu josaavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdytoisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkäänja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikkiovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei oletoinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolienvälityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijaintiedossa ei ole aavistusta