Produced by Tapio Riikonen
Sakeus Pyöriän kokemuksia
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1909.
I. Ensimmäiset kokemukseni.
II. Jässi
III. Toivoja
IV. Toivot huonosti toteentuvat
V. Muita mutkia
VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot
VII. Susivouti
VIII. Muutoksia
IX. Vaimonotto
X. Outoja uutisia
XI. Uusia tuttavia
XII. Piispanluku
XIII. Ränkinaula
XIV. Markkina-matkani
XV. Me muutamme pois
XVI. Vanha tuttu
XVII. Se toinen
XVIII. Kipeä hevoseni
XIX. »Dobra haraschoo!»
XX. Ensimmäiset kyytimieheni
XXI. Emäntä-isäntä
XXII. Tohtori ja vaalimies
XXIII. Kestikievarin isäntä
XXIV. Säästäväinen mies
XXV. Kellomestari
XXVI. Me muutamme takaisin
XXVII. Kosto
XXVIII. Se toinen taas
XXIX. Loppumuistelmia
Ensimmäinen luku.
Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkunulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitäänerinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan,että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidänesikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina,oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. —Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveliedelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllätummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussakävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuolijäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut»,joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkävoin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, ettänauroin niin paljon kuin voin.
Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenähavaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunistanurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivanlähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioidenhalki, muhkeain talojen ohitse.
Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloinolin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannenikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, muttahän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääretja pienikasvuisuus.
Mauno — se oli pojan nimi — tuli sittemmin pitkäksi aikaakumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinenköyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muutaelinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Muttamitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella.Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edistilaillaan yhdessäoloamme.
Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta.Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimmemäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolleterveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joentörmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emmelaskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisenharjoituksen kautta. Äitini toru