Produced by Tapio Riikonen
Ja haaksirikko
Tositapausten mukaan kertoi
Tampereen Kirjapaino, Tampere, 1889.
Elokuun ilta v. 1876.
Sakea sumu peitti vaipallaan luonnon-ihanan seudun Glascowin kaupunginympäristöllä.
Jokainen noilla Brittein viheriöitsevillä saarilla käynyt tuntee hyvintuon ikuisen sumun, joka ei hetkeksikään vallan näkymättömiin poistu,etenkään sellaisista seuduista, joissa suurempaa liikettä harjoitetaan,nimittäin laiva- ja tehdasliikettä. Sillä semmoisissa satamapaikoissamuun muassa ovat kivihiili-lastauspaikat, jotka lakkaamatta täyttävätilman kivihiilen tomulla, koska niissä korkeista torneista rautatienlastivaunuista pitkin sitä varten valmistettuja rännejä myöten syöstäänkivihiiliä suorastaan laivan ruumaan, joten suurikin laiva muutamassatunnissa tulee täyteen lastiin.
Tuohon ainaiseen pilvivaippaansa onkin kunnon Glascowilainentottumuksesta niin mieltynyt, että hän ei oikein viihdykään muualla,missä tämä hänen synnyinmaansa pilvinen taivas puuttuu.
Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja ilma tyyni koko päivän. Mutta tyyniei ollut minun mieleni. Rauhaton oli sydämeni, myrsky raivosirinnassani; omaatuntoani kalvoi katumus mennyttä hurjaa, hyödytöntäelämää muistellessani ja tutkiessani, kuinka himojeni orjaksiantautuneena juoppouden jumalan palveluksessa olin riehunut.
Yksinäisyyttä haluten, raitista ilmaa kaivaten, lähdinBoarding-hausista (merimies-majasta) ulos kävelemään. Jonkun ajankuljeksittuani katua ylös, toista alas, ohjasi sallimus askeleenisatamaan ja sieltä taasen eteenpäin meren rantaan. Vihdoin tuntiessanipientä väsymystä, huomasin mielestäni mukavan levähdyspaikan, johonistahdin, nauttiakseni raitista meri-ilmaa täydellä halulla.
Vähitellen vaivuin ajatuksiini, ihaellen avaraa näkyalaa ja merenaaltojen majesteetillista kohoelemista ja laskemista. Nousuvesi olijuuri ruvennut laskeutumaan, se kun aina säännöllisesti laskeutuu kuusituntia ja taasen samanverran aikaa nousee, — niin, nousuvesi oli juuriruvennut laskeutumaan, ja laivatokkain sulut olivat suljetut; sillä josei niitä laskettaisi tiviisti kiinni, niin juoksisi vesi kuivillelaivatokista, ja laivat jäisivät kuivalle maalle.
Ilta-aurinkokin ikään kuin väkivallalla tunkeusi sumun lävitse,hälventäen hetkeksi savupilvi-vaipan, osoittaakseen kirkkautensa voimaaja viehättäen lumoavalla kauneudellaan ja harvinaisella värityksellään,minua kumminkin, joka en ennen ollut semmoista tullut huomanneeksi.
Tätä ihaellessani tunsin itseni sanomattoman vähäpätöiseksi, kurjaksiolennoksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, onnettomaksi kuljeksijaksi,niinkuin tosin olinkin. Vähitellen näin vaivuin haaveiluun,aatemaailman lentäväksi linnuksi. Eteeni selveni kurja tilani,hulivilielämäni hedelmä.
Olin jo ollut kaksi vuotta, melkein puoli kolmattakin, poissakotimaastani, josta olin lähtenyt muka rikkautta ja rauhaa etsimään,kunniaa ja viisautta kokoomaan.
Kuinka olin käyttänyt tuon ajan? Olinko edistynyt toiveissani? Missäolivat nuo haaveksitut rikkaudet, joita olin niin toivorikkaanakokoomaan lähtenyt?
Tuonlaisia ynnä muita semmoisia kysymyksiä soi omassatunnossani. Mitänoihin voin vastata, mitenkä itseäni puolustaa?
Niin, ensinnäkin täytyi huomata, että lompakkoni oli typi tyhjä; eikäollut mitään säästöön muuallakaan joutunut.
Mihin olivat nuo jotenkin runsaat ansaitsemani varat joutuneet; mihinne ol