E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
K. J. Gummerus
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.
Alkulause.
Luutnantin tytär.
Kilmalan seksmanni.
Mörkö-Maija.
Hänen kostonsa.
Kirje haudasta.
Iso-isän testamentti.
Papinvaali.
Alkulause.
_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hänkirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajienhautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisiajäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja — omituista —niiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoonmenneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia — niiden luonaviihtyi hän paraiten.
Harva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä,jona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailmanmyrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänenomaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissakuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut jajälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.
Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuinmikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmätaikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinälepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut jailot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotkatuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet.Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekinjakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet milteisuurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?
Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, eihaudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurellarehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka olimuistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossaollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahiilloin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan,näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisenaikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina;näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämänruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa — tällä paikalla,johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? —Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajilleviimeisen palveluksen tehnyt — täyttänyt heidän hautansa. Hän olituntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen.Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänenmieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niinei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, ettäniiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnontehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaanoli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä japuheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.
Kuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt.Mutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, ettähän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan,mihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, jokaitse oli päivänsä lopettanut. — Likellä kirkkomaata seisoi pienenkoivikon keskellä vanhuksen matala maj