Produced by Tapio Riikonen
Kuvauksia kansan elämästä
Kirj.
Hämeenlinnassa v. 1884,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.
Tekijän kustantama.
Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itsesitä soittamassa.
Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta jokalauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekäänmuulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.
Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisenkuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinenoli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hänkuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.
Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkäänäänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista,joka nyt laskettiin maan poveen.
Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuiniltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Jaseurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.
Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niinjokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainenlakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttuihiljaiseksi.
Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, muttatyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa eisuinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.
Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut,kuului toinen ja sitte taas kolmas — aina yhdeksän kumahdusta, jotkamuistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.
Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkarisoittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että — kaikki oli täytetty.
Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi,että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähdenettä se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.
Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoisamalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.
Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hänkerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estäähänen itsensä soittamasta.
Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellonsoittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti senjälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaankeskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soittihän iltakelloa vähän varhemmin.
Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulinluukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakuntatarjosi sinne ylhäälle.
Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla,toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taasmetsät ja kukkulat.
Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvellakuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkänikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinäliikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.
Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja javanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä as