Kiehkurainen kertomuksia
Kirj.
Helsingissä,G. W. Edlund,1883.
Jaakko.
Satu.
Ajattele vanhuuttasi.
Todellinen päästökirja.
Kovan kohtalon talo.
Kutsumaton vieras.
Seppä Kummallinen.
Sunnuntai lauvantaina.
Anna-Liisa.
Niinin kosijat.
Jaakko.
Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa.Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huonoja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunutköyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinenisä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellänuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet montailoista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissäpäresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloinkehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissaistui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä,mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivättyötä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, healkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekäheinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.
Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisennaapurin — se asui hyvin kaukana — täytyi toisinaan tulla auttamaantaloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsätältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdätyötä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivatja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinätkukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus.Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui,kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytötitkivät.
"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!" valittivat he.
"Niiden täytyy tyytyä olkiin", vastasi äiti syvällä huokauksella.
Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuudenperästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isäkävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talvenvaraksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niinhyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannollakatseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko,vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden.Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidollaja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyttuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui,heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat,sanoi isä:
"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvännälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.
"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidänkauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"
Isä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:
"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdonähdä heidän nälkään kuolevan."
Lasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.
Kun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:
"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luota