Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä
Kirj.
LAURI SAURAMO [Lauri Soini]
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1911.
Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehenkäkkyrä.
Olivat jo kumaraisillaan ukon hartiat, ei suoraan kuulakkaasyystaivasta kohden, vaan eteenpäin viittasi lakin pyöreä kupuhänen päässään. Mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin ettäheiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisiahousuja vasten, siinä polvilumpion paikkeilla. Tiuhaan pistättivätsyyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettinipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannentasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hänKirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatuaitäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuintemmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.
… Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,lahjus- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoatyöstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muidennimeä niin pätevänä… ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoistalie ollutkaan yhtä likeinen… hänhän kuului melkein hengellisiin, jaasuikin niin lähellä…
Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinenpaperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa — nämä kotikielethänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen— mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilmanpiispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuunpäivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tälläkertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaanpudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.
Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talonaitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevistaNapaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaanpituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojenreunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupiapiispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisenpikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, jokaoli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.
Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimillanimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovanaaamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensäjälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispanpapereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänenmaalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillämaalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekinjulistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puustavuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti jahaluttiin.
Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessäänhimmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuimantotisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteetnäyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksisen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltäajoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.
Hyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niinkipeästi. Ja