Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
Kukkia keväiseltä niityltä
Juhani Aho
Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuinyhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylöskorkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollutmenettänyt sinua vielä silloin, kun olit hengähtänyt viimeisenhengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevanainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitäumpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskinturpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaenja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Jaolisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessäelettyä yhdessä häviten.
Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:
"Ja ruumis, se maatunut maassa, nyt katoovaisuutensa muuttaa ja taivaassa sielunsa kanssa on alkava eloa uutta, oi onnea, ihanuutta!"
niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuintempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinutvirtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan äänioli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämäänniinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidänuskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintanitäytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisintahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minultasinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuinenkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaankoivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäiseväänautereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sentapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuunenää koskaan yhtyä.
Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas jatapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemmeoli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisitapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siispohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotkatahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonutedes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkäitsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, ettenminä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.
Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneeteivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olinjäänyt…. Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimmeeläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täälläyksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihentyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oliminustakin, kuin olisikin se vain siitä riippunut. Niin pian kuinuskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niinelämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vainmennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäenjotain ja sitten seuraten.
Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta e