Produced by Tapio Riikonen
Kertomuksia
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1916.
Viuluniekka Ouru.
Okura.
Valonheittäjä.
Jäälauta.
Suru.
Viettelijä.
Paholainen.
Viuluniekka Ouru.
Ovenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, jokavastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtähämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, jamusiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystävänipäällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan,kun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsäja sanaa sanomatta lähti pois…
Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimmetoiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani olisäveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä jajonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinensairautensa. Tietenkin odotin selitystä.
Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuistapuhelua ja tuulettajan ilkeä surina.
— Sillähän oli vakoja kasvoissa… viulunsoittajalla? kysyi ystävänivihdoin.
— Kellä?
— Sillä siellä… ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näinovelta.
— Niin oli, muistaakseni.
— Muistaakseni!… Hän se soitti, tiedä se.
— Totta kai… Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.
— Älä!
Heikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.
— Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystävänihetken kuluttua.
Jälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.
* * * * *
Niin, niin, niin, niin — alkoi säveltäjä — siinä jutussa ei ole päätäeikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuriatapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuinunennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisinvoimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riittituhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. —Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreenlaulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketellakurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. — Ouru ja Kiuru, Kiuru jaOuru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiurulivertää!…
On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessäaina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaikenalkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassatilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä,valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinäpakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelinseinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissaolkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävänja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystäsaattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteliviulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, jakatse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nytsiinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt