Produced by Tapio Riikonen
Pieniä kyhäelmiä
Kirj.
Matti Kurikka
WSOY, Porvoo, 1886.
Pilven hattaroita
Syvällä tammen juuret
Hautajaiset
Kirppu ja kärpänen
Pekka parka
Kilu-Kalle
On helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessäsinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjääodottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulenheikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaanlaella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseenhuomisaamuna heinää kaatamaan.
Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika,joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsähankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin,taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasenmaahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannuthänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaajotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietämittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaanrajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasenliikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan.—Niin,sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy häntuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hännukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasenkäännettyinä.—Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamathajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistäyksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykintarkastavan… Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänenajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaanrajalta asti.
Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt?——Hm! Pilvikun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakinnähty.——
Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaatarkemmin katselee.—Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtialohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevansinisen-harmaan hattaran sivuitse… Omituista! Katsoppas vaan noitatarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossaaivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaantyytyväisenä lastaan katsellen… Nyt eroaa mies omaisistaan yhäkauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jonäkyvistä… Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaatuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaantuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta ontullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriinpuettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka.Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urheasankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensakalskeen.
No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaussiinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviinmietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, neseuraavat taisteluun rientäviä uroita… Kuinka kirkas kyynel vierähtihänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoosynkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen…Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole.Aavistamatta hänen salaisia tuu