Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Kirjoittanut
Hanna Ongelin.
Suomennos.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.
Ennen.
Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet,koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisistamaista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellenvalkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillutviikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistäänvierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljastasoturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossaolevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa.— Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista jakilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessasuurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemäätummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemänkuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisellakuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimillaiskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkealiedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voittimeren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löimiekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaistaoli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksikärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, javihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin,ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeastipuettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyökultahela-veitsineen vyötäisillä.
— Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enäänkuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä,että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästykselläneitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.
Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alasportaista.
— Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkaskuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni,ennenkuin astuin ylisiltä.
Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?
Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.
— Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissaja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunuttakurkkuani.
Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myötenvaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestäruoka-aitasta.
— Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuortaorjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmänpuita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdonminä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.
Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, yleväja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvikädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivattoisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosenposkilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleentuleen. Neitsykäinen astui vanhu