Produced by Tapio Riikonen
ELÄMÄN HAWAINNOITA IV: Kontti=Anna; Ruoti=ukko
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1891.
Tämä kertomus ei wäsytä ketään pituudellansa. Saaneeko tämäsuosijoitakaan, sillä se tulee olemaan waan palanen unhotettujenhistoriaa ja kenties unhotettujen historia on isoisille ikäwää.Päälliseksi sattuwat nuot tapaukset meidän silmiemme edessä yhtätiheästi kuin talwiset tähtilennot ja sentähden lienewät ne tulleetniin jokapäiwäisiksi, ett'emme niitä huomaa.—Kirkkaudellaan herättäwätne meidän huomiotamme; me seuraamme heitä silmillämme: ne syntywät,loistawat, lentäwät ja—sammuwat, ja sitte emme pidä niistä mitäänlukua. Samalla tawalla näemme me ehtimiseen tapauksia ihmiselämässäkin,jotka samaten kuin tähtilennot, kirkkaana ja huomiotamme herättäwänä,rientäwät ohitsemme, mutta jotka niin kernaasti unhotamme, siitä syystäkun nuot tapausten johtamat henget owat niin—alhaisia. Mutta noidenalhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessasuhteessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen woimasta woiwathe rakastaa, tuntea, iloita, surra ja—kärsiä juuri samalla tawallakuin ylhäisetkin. Wieläpä he kykenewät jotain muutakin tekemään aiwanyhtä rintaa ylhäisien kanssa, nimittäin—kuolemaan, eikä tuo kaikki olemielestäni aiwankaan wähäinen yhtäläisyys ihmisien kesken.—Kun asiatowat niin, millä oikeudella heidät sitte unhotamme, millä oikeudellaheidät niin mielellämme katsomme ylön? Millä oikeudella ummistammeheiltä silmämme, tukitsemme korwamme ja—sydämemme? Millä? minä kysynwaan.—Oli miten oli, mutta tämä tapaus, jonka tässä teille kerron, eimene mielestäni niin kauan kuin henki rinnassani liikkuu.
* * * * *
Talwi oli. Olin matkustamassa erään poikaseni kanssa.Kolmipeninkulmainen kahden pitäjään wälillä olewa taiwal oli edessämme.Taipaleelle lähtiessämmekin oli jo jotenkin sakea lumipyry, joka olikohta alkutaipaleessa tukkinut tiet melkein pahaksi. Taipaleenpuoliwälissä oli useampia taloja, joissa meidän täytyi syöttää japuhalluttaa hewostamme. Siihen asti pääsimme wielä erinomaisemmittawastuksitta, sillä tiet eiwät wielä olleet ennättäneet kowin umpeentukkeutua. Ilma sakeni sakenemistansa, sillä kowan tuulen kanssa tulilunta taiwaan täydeltä. Mutta asiani ei sietänyt wiiwytystä ja meidäntäytyi waan lähteä taipaleelle. Pian oliwat tiet niin ummessa, ett'einiistä metsilläkään tietänyt mitään; ainoastaan metsän halkipolwekkaasti mutkailewa aukko osoitti tien suunnan. Aukeoilla eitiennyt senkään wertaa tietä, mutta tottunut hewonen kokijalka=koperolla siinäkin tiellä pysytellä. Reki lauttasi ja heiluisinne tänne ja jos ei ollut aina waroisalla, kaatui se kummallepuolelle sattui. Usein seisahtui hewonen puhaltamaan, sillä se eijaksanut kauan yhteen tekoon ponnistella, kun lunta oli niin paljo,ett'ei luontokappale=riepu paikoittain päässyt siinä kulkemaan muutoinkuin hyppimällä.
Olimme tuolla tawalla ja tuommoisessa ilmassa kulkeneet neljänneksenwerran talosta, kun eteemme tuli pitkänlainen ojelmus. Minä istuinajatuksissani reessä ja koin miten mahdollista olla seljin tuuleen,suojatakseni kaswojani ankaralta ja kylmältä pyryltä, jota tuli niintuimasti, että kaswoja kihelmöitsi; poika waan tirkisteli sinne tänneympärinsä.
No, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamieskulkemassa? "Tämmöisellä ilmalla!" sanoi poika yht'äkkiä.
Minä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä ennähnyt; näyttihän waan joku pensas olewan likellaisella tietä.
"Ei se ole kuin pensas, s